Adoptio ei paranna maailmaa

Kolumni on julkaistu Vihreässä Langassa 14.8.2009.

Kolmikymppisillä tiedostavilla naisilla ei tunnetusti ole helppoa. Ei saa lentää, eikä syödä juustoa, ja uimahallitkin ovat energiaa tuhlaavia harakanpesiä. Jos vauvakuume alkaa kolottaa, syyllisyydentunto hyppää aivan uusiin sfääreihin. Vaikka ei pitäisikään aateisänään Pentti Linkolaa, on maapallon ylikansoitus ihan relevantti pointti. Lisäksi uraäiti-mannereita potkitaan päähän, toisin kuin sankari-isi-haglundeja.

Päätin jo pienenä tyttönä, että haluan isona adoptoida lapsen ulkomailta. Kaksi vuotta sitten aloitimme puolisoni kanssa adoptioprosessin googlettamalla. Koska aihe oli täysin uusi, tuntui vaikealta saada kokonaiskuvaa asiasta lukemalla eri adoptiojärjestöjen sivuja. Yllätys oli suuri, kun meille kerrottiin, että ennen kuin pääsemme edes kysymään tuhat avointa kysymystämme virkamieheltä, täytyy jonottaa vuosi.

Kansainvälinen adoptioprosessi on yhtä jonotusta. Ensin odotetaan vuosi pääsyä adoptioneuvontaan. Neuvonta kestää vuoden, jonka jälkeen jonotetaan leimaa sosiaali- ja terveysministeriön
adoptiolautakunnalta seitsemän kuukautta. Vasta tämän jälkeen valitaan kohdemaa ja aloitetaan varsinainen lapsen jonottaminen, joka kestää pari vuotta. Neuvonnan aluksi meille kerrottiin, että jonot ovat venyneet ennätyspitkiksi. Adoptiojärjestäjien yhteistyömaiden, kuten Kiinan, tilanne on parantunut, joten adoptiolasten määrä on vähentynyt.

Mikä sitten mättää, kun maailmassa on miljoonia katulapsia? Lapsikaupan välttämiseksi adoptiosuhteita solmitaan vain kehittyneempiin maihin, joissa on toimiva väestötietorekisteri. ”Jos lapsi ei ole
rekisterissä, häntä ei ole olemassa”, sanoi infotilaisuutta vetänyt virkamies. Selvisi myös, että jokaista kansainvälisen adoption piiriin tulevaa lasta kohti on maailmassa viisi pariskuntaa, jotka odottavat
adoptiolasta. Kansainvälinen adoptio ei siis ole keino parantaa maailmaa, vaan pahimmillaan keino viedä lapsettomalta parilta mahdollisuus saada lapsi.

Olen edelleen raivoissani siitä, että on olemassa kysyntä ja tarjonta, mutta ääretön byrokratia estää niitä kohtaamasta. Olen kuitenkin päätynyt siihen, että on asioita, joissa energiaa ei kannata tuhlata puhdasoppisesti elämiseen, vaan rakenteiden muuttamiseen. Tämä pätee niin juuston syömiseen kuin adoptioonkin. Lisäresurssien ajaminen adoptiojärjestäjille uusien maakontaktien luomiseen on ensiaskel.
Helsingissä vihreiden budjettiponnen ansiosta sosiaaliviraston adoptioyksikön henkilöstöä saatiin lisättyä 50 prosenttia.

Mari Puoskari
Kirjoittaja on Vihreiden varapuheenjohtaja ja tulevaisuudessa äiti wannabe

Yksi vastaus artikkeliin “Adoptio ei paranna maailmaa”

  1. On sinulle varmastikin henkilökohtaisesti laiha lohtu, mutta tunnen omassa ystäväpiirissäni parikin pariskuntaa, jotka ovat olleet jonossa kansainväliseen adoptioon ei vain kirjoituksessasi mainitut vähintään 3 vuotta ja seitsemän kuukautta, vaan viisi-kuusi vuotta, ja edelleenkin odottavat. He ovat eläneet monta vuotta lupauksista, että ihan pian on lapsi tulossa. Totta, adoptioprosessi on ihan liian vaikea, ja on tietysti hyvä, jos esteitä vastaanottopäässä edes raivataan.